Mulla on uskottavuusongelma. Ihmiset ei vaan meinaa uskoa, että oon tosissani tän päätökseni suhteen. "Et oo tosissas", " Niin niin ja lehmätkin lentää", " Ootas vaan pari viikkoa ja mieles muuttuu". Ja niin edelleen. Onneksi mä itse uskon itseeni. Ja Katri uskoo muhun! Ehkä siksi, että se on itsekin lopettanut ajat sitten läträyksen niitten järkyttävien krapuloiden takia. Ei siis niiden "Hain kaupasta tuoreita croissantteja"- krapuloiden, vaan niiden, missä katkee verisuonet silmistä oksentamisen takia. Tai en mä kyllä tiedä, miten pahoja krapuloita se on kokenut. Tuo oli lähinnä mun mieleni virkistämiseksi. Eipä siksi, että mulla olis joku tarve vakuuttaa itteeni päätöksestäni.

Vähemmän me koskaan Katrin kanssa ryypiskeltiin. Mutta yhden reissun muistan elävästi. Sille on naurettu monet kerrat. Lähdettiin tyttöporukalla pääsiäisen aikoihin Katrin luo. Se asuu muutaman sadan kilsan päässä. Laittauduttiin, otettiin jonkunlaiset nousujohteiset kämpillä ja lähdettiin kylille. Jossain vaiheessa iltaa törmättiin johonkin sähly-pesis-jalkapallo-what ever- joukkueeseen. Pöytä oli täynnä mustia snapseja. Arvaahan tuon, miten humalassa oltiin. Ilta loppui kesken ja lähdettiin tän joukkueen luo jatkoille. Istuin keittiössä ja kattelin jonkun pelaajan nättejä silmiä. Siitä se ajatus sitten lähti. Oli kertakaikkisen mahtava keväinen yö kun käveltiin sen miehen (pojan?) kämpille. Tiet oli riitteessä ja ilmassa tuoksui kevät. Jonkun verran viileä oli. Se oli semmonen kevätyö, mitä joskus teininä tuli nähtyä enemmänkin, kun jaksoi vielä öitään valvoa ja samoilla pitkin kaupunkia. Sillä pojalla (miehellä?) oli pikkunen musta koira. Ajattelin heti, että selvinpäin en kahta kertaa kattos miestä, jolla on noin naurettava koira! Voi se olla, että se oli sen tyttöystävänkin lemmikki, en nyt ihan muista. Kovasti se siitä tykkäs ja mustakin sen yön ajan.

Olin varmaan päässyt makeimpaan uneen, kun puhelin soi ja Katri soittaa että nyt lähdetään. Eihän siinä auttanut kun laittaa vaatteet päälle ja kömpiä ulos. Sitten alkoi vaikeudet. Me oltiin ajauduttu tän peliporukan mukana naapurikaupunkiin, joka oli meille kaikille vieras. Yritin muistella, mitään kuitenkaan muistamatta, että mistäpäin me yöllä käveltiin.. Umpimähkään sitten kävelin jonnekinpäin ja yritin puhelimessa hahmottaa minnepäin toiset tytöt oli kävelemässä. Ei ihan helppoa! Välillä kuului puhelimesta, että "Hei, näetkö sä ton punasen auton? " Välillä se oli postiauto. Sitten kuunneltiin, mistäpäin kuuluisi auton ääntä. Laskuhumalakin painoi päälle. Aikamme hortoiltiin, bongailtiin autoja ja vihdoin löydettiin toisemme. Käveltiin aivan uuvuksissa ison tien reunaan jonka Katri tunnisti. Siihen saatiin joku kyyti hankittua ja päästiin vihdoin huilaamaan. Aamulla tajusin, että olin pettänyt aviomiestäni. Ensimmäisen kerran. Olin mä sitä ennnenkin pettänyt, mutta en koskaan vielä naimisissa ollessa. Paljonpa oli taas ollut Jumalan sana mielessä yöllä.