Piti lähteä käymään mummolassa. Sinne on tietenkin laitettava ihan omat röntöstelyvaatteet. Etsin jotain sopivaa takkia ja löysin kaappini pohjalta yhden. Sain äkillisen mielenliikutuksen ja halasin takkiani lujasti. Haistelin sitä.. Enkä haistanut mitään. En tietenkään. On jotenkin absurdi ajatus, että takki, joka on minun, tuoksuisi entiselle miehelleni, jonka kanssa erosta on kulunut jo varmaan kuusi vuotta! Yritin silti. Voi Teemu, Teemu... Kuinka joskus sinua kaipaankaan. Muistan niin hyvin tuon takinostopäivän. Silloin elämäni muuttui täysin. Sillon löysin itsestäni jotain, mitä en tahtonut löytää. Jotain, mikä jäi minuun, ja jota en ole vieläkään saanut pois. Enkä saakaan. Joitakin asioita ei ole tehty löytdettäviksi. Silti ne vaan jostain tulee. Tiedän että se asuu aina minussa. Kännissä minusta tulee huora.

Se oli joku hiton mukava keväinen lauantai. Lähdettiin Teemun kanssa aamulla ostoksille. Minä tietenkin rahattomana, kuinkas muutenkaan. Se katseli itselleen takkia, minä aikani kuluksi sovittelin myös. Teemu löyti takin ja minäkin tykästyin yhteen. Se huomasi sen. "Osta se! " "No ei mulla ole varaa." Ja niin Teemu osti minulle takin. Sanoi mulle vielä jotain, että kyllä mä susta niin paljon tykkään, että voin sulle yhden takin ostaa. Muistan kun mietin, että se rakastaa mua tosi kovaa. Olin aika onnellinen. Ja jotenkin kuitenkin tyhjä. Sitten mentiin sirkukseen. Oli hauskaa. Ja mukavaa. Oli täydellistä. Hetken mielijohteesta haettiin kotimatkalla vähän juomia. Se otti olutta ja minä viinirypäleille maistuvaa siideriä. Ai että oli hyvää! Harmi kun sitä ei taida enää saada. Tai toisaalta, se voisi herättää liikaa muistoja. Hyvä, ettei sitä enää saa.

Tuohon aikoihin minulla oli jo tapana kulkea yksin baareissa. Teemu ei vaan halunnut lähteä mukaan. Hemmetti. Olisiko kaikki toisin, jos se olisi silloin lähtenyt matkaan? Ei kai. Jos ja jos ja jos. Jos tätillä olisi munat, se olisi setä. Ainahan sitä baarista jotain tuttuja löytyi, ainakin tuohon nuoruuden aikaan. Niin nytkin. Joku tuttu, joka esitteli minut toiselle tutulleen. Tai niitä oli isompikin jätkälauma siinä. Tanssilattialla mietin jo jotenkin niin, että hitto kun olisin sinkku. Sitten selvisi, että me asuttiin naapuritalossa sen tutun tutun kanssa. Keksittiin lähteä samalla kyydillä, muitakin jätkiä tuli mukaan. Pihassa sitten hohhailtiin. Taas oli kevät ja se ihana rakkauden tunne ilmassa. Poikien luo sai kuulema lähteä jatkoille. Se vaikutti täydellisesltä idealta! Mä olin vielä niin vauhdissa, ei merkkiäkään hyytymisestä. Ja ilta oli kesken.

Muitten jätkien jutut oli vähän kummallisia. Yksi niistäkin oli aika söpö, mutta siis kummallinen. Ne kuitenkin taisi vetää jotain kamaa. Tämä yksi tutun tuttu vaikutti paljon järkevämmältä.  Mentiin makkariin. Yksi näistä todella järkevistä ideoista johti toiseen järkevään ideaan. Sitten yhtäkkiä oltiin naimassa. Eikä tuntunut ollenkaan pahalta! Päinvastoin! En oikein edes tajunnut, mitä oli tullut tehtyä. Yhtäkkiä huomasin vain, että kello oli varmaan kuusi aamulla. Iski pienoinen paniikki ja hätä kotiin. Keräilin kamppeita. Sohvalle oli nukahtantu tämä söpö tyyppi. Se kysyi haaveksivasti, kun yritin livistää olohuoneesta, että oliko kivaa.. Taisin irvistää. Sitten se hieroi muniaan ja sanoi, että voisit kyllä antaa mullekin... Silloin mä lähdin lujaa. Enhän mä mikään yleinen nainen ollut kuitenkaan! Vielä. Vuosia tämän tapauksen jälkeen olin kyllä jo melko yleinen nainen. Lapissa yhtenä pitkänä viikonloppuna tutustuin pariin kaveriin. Tai mä mitään tutustunut. Olin päissään kuin käki ja heiluin toisen luokse naimaan perjantaina ja toisen luokse lauantaina. Jotenkin siitä tuli ihan yleinen juttu, jolle työkavereitten kanssa naurettiin. No olihan se aika koomista. Tosin ne sanat, mitä kollegaltani kuulin perjantainyön jälkeen pistivät vähän puntit tärisemään. Se vaan sanoi, että ne jätkät oli vähän outoja. Silleen niinku... omituisia. Etteivät ehkä ihan normaaleja. Onneks mä kuitenkin tajusin jakaa rasiaa näille molemmille pari kromosomia vajaalle tyypille! Mä olen kyllä hemmetillinen kännihuora.

No, palatakseni alkuperäiseen tarinaan.. Tein vielä sen virheen, että menin suihkuun kun pääsin kotiin. Teemu ei siltikään herännyt. Selvisin kuin koira veräjästä. Seuraavana aamuna alkoi tuntua pahalle. Hirveän pahalle. Huudatin iskelmäklassikoita ja itkeä vollotin viikon. Siis silloin kun Teemu ei ollut kotona. Vasta viikon päästä kehtasin kertoa Ellille. Se oli järkyttynyt. Ja pahoillaan. Muistan että se oli eniten pahoillaan siitä, etten ollut kertonut heti, vaan olin pitänyt kaiken sisälläni. Elli onkin hyvä ystävä. Sille pitää kertoa kaikki. Tai tuolloin ainakin piti. En tiedä onko se enää niin hyvä ystävä, kun en ole edes uskaltanut kertoa, että pidän tätä blogia. No, jokatapauksessa. Elli sanoi, että muistanko mille me on naurettu viimenen kuukausi. No muistin. Ei taas naurattanut. Melkein itketti. Oltiin naurettu Ellin entiselle poikaystävälle, kun sen uusi suhde meni karille, kun jäi kiinni naapurinsa kanssa naimisesta.... Kuinka tyhmä sitä ihminen voikaan olla? Naida nyt naapuriaan! Tai toisaalta, kuinka viisas? Tai ovela? En ikinä, koskaan ole jäänyt pettämisestä kiinni. Se on myös yksi syistä, miksi päätin lopettaa juopottelun. Nykyistä miestäni en ole (vielä) pettänyt. Ja toivon etten petäkään, kun rajoitan viinanhimoani. Ainiin, sitä naapuriani en nähnyt enää koskaan, vaikka asuttiinkin siinä lähekkäin melkein kaksi vuotta. Ja tiedän, että sekin asui. Tiesin meinaan, mikä sen auto oli. Ja aina se näkyi siinä parkkiksella töröttämässä. Ehkä se joskus katseli mua ikkunastaan ja runkkasi salaa. Ehkä ei. Mä pysyttelin ainakin jonkin aikaa visusti sisätiloissa. Kaikki tämä sekoilu ja tätä seurannut vuosien sekoilu oli tosi väärin Teemua kohtaan. Se oli mulle aina hyvä. Sitten en vaan jaksanut sitä kaksoiselämää ja otin eron. Mutta jotenkin.. se haikeus.. Kunpa edes tuoksu olisi tarttunut takkiin. Niinkuin viimekin yönä, näin unta, olin jälleen luonas, luoksesi jäin. End of story. Se oli vaan unta.