Piti lähteä käymään mummolassa. Sinne on tietenkin laitettava ihan omat röntöstelyvaatteet. Etsin jotain sopivaa takkia ja löysin kaappini pohjalta yhden. Sain äkillisen mielenliikutuksen ja halasin takkiani lujasti. Haistelin sitä.. Enkä haistanut mitään. En tietenkään. On jotenkin absurdi ajatus, että takki, joka on minun, tuoksuisi entiselle miehelleni, jonka kanssa erosta on kulunut jo varmaan kuusi vuotta! Yritin silti. Voi Teemu, Teemu... Kuinka joskus sinua kaipaankaan. Muistan niin hyvin tuon takinostopäivän. Silloin elämäni muuttui täysin. Sillon löysin itsestäni jotain, mitä en tahtonut löytää. Jotain, mikä jäi minuun, ja jota en ole vieläkään saanut pois. Enkä saakaan. Joitakin asioita ei ole tehty löytdettäviksi. Silti ne vaan jostain tulee. Tiedän että se asuu aina minussa. Kännissä minusta tulee huora.

Se oli joku hiton mukava keväinen lauantai. Lähdettiin Teemun kanssa aamulla ostoksille. Minä tietenkin rahattomana, kuinkas muutenkaan. Se katseli itselleen takkia, minä aikani kuluksi sovittelin myös. Teemu löyti takin ja minäkin tykästyin yhteen. Se huomasi sen. "Osta se! " "No ei mulla ole varaa." Ja niin Teemu osti minulle takin. Sanoi mulle vielä jotain, että kyllä mä susta niin paljon tykkään, että voin sulle yhden takin ostaa. Muistan kun mietin, että se rakastaa mua tosi kovaa. Olin aika onnellinen. Ja jotenkin kuitenkin tyhjä. Sitten mentiin sirkukseen. Oli hauskaa. Ja mukavaa. Oli täydellistä. Hetken mielijohteesta haettiin kotimatkalla vähän juomia. Se otti olutta ja minä viinirypäleille maistuvaa siideriä. Ai että oli hyvää! Harmi kun sitä ei taida enää saada. Tai toisaalta, se voisi herättää liikaa muistoja. Hyvä, ettei sitä enää saa.

Tuohon aikoihin minulla oli jo tapana kulkea yksin baareissa. Teemu ei vaan halunnut lähteä mukaan. Hemmetti. Olisiko kaikki toisin, jos se olisi silloin lähtenyt matkaan? Ei kai. Jos ja jos ja jos. Jos tätillä olisi munat, se olisi setä. Ainahan sitä baarista jotain tuttuja löytyi, ainakin tuohon nuoruuden aikaan. Niin nytkin. Joku tuttu, joka esitteli minut toiselle tutulleen. Tai niitä oli isompikin jätkälauma siinä. Tanssilattialla mietin jo jotenkin niin, että hitto kun olisin sinkku. Sitten selvisi, että me asuttiin naapuritalossa sen tutun tutun kanssa. Keksittiin lähteä samalla kyydillä, muitakin jätkiä tuli mukaan. Pihassa sitten hohhailtiin. Taas oli kevät ja se ihana rakkauden tunne ilmassa. Poikien luo sai kuulema lähteä jatkoille. Se vaikutti täydellisesltä idealta! Mä olin vielä niin vauhdissa, ei merkkiäkään hyytymisestä. Ja ilta oli kesken.

Muitten jätkien jutut oli vähän kummallisia. Yksi niistäkin oli aika söpö, mutta siis kummallinen. Ne kuitenkin taisi vetää jotain kamaa. Tämä yksi tutun tuttu vaikutti paljon järkevämmältä.  Mentiin makkariin. Yksi näistä todella järkevistä ideoista johti toiseen järkevään ideaan. Sitten yhtäkkiä oltiin naimassa. Eikä tuntunut ollenkaan pahalta! Päinvastoin! En oikein edes tajunnut, mitä oli tullut tehtyä. Yhtäkkiä huomasin vain, että kello oli varmaan kuusi aamulla. Iski pienoinen paniikki ja hätä kotiin. Keräilin kamppeita. Sohvalle oli nukahtantu tämä söpö tyyppi. Se kysyi haaveksivasti, kun yritin livistää olohuoneesta, että oliko kivaa.. Taisin irvistää. Sitten se hieroi muniaan ja sanoi, että voisit kyllä antaa mullekin... Silloin mä lähdin lujaa. Enhän mä mikään yleinen nainen ollut kuitenkaan! Vielä. Vuosia tämän tapauksen jälkeen olin kyllä jo melko yleinen nainen. Lapissa yhtenä pitkänä viikonloppuna tutustuin pariin kaveriin. Tai mä mitään tutustunut. Olin päissään kuin käki ja heiluin toisen luokse naimaan perjantaina ja toisen luokse lauantaina. Jotenkin siitä tuli ihan yleinen juttu, jolle työkavereitten kanssa naurettiin. No olihan se aika koomista. Tosin ne sanat, mitä kollegaltani kuulin perjantainyön jälkeen pistivät vähän puntit tärisemään. Se vaan sanoi, että ne jätkät oli vähän outoja. Silleen niinku... omituisia. Etteivät ehkä ihan normaaleja. Onneks mä kuitenkin tajusin jakaa rasiaa näille molemmille pari kromosomia vajaalle tyypille! Mä olen kyllä hemmetillinen kännihuora.

No, palatakseni alkuperäiseen tarinaan.. Tein vielä sen virheen, että menin suihkuun kun pääsin kotiin. Teemu ei siltikään herännyt. Selvisin kuin koira veräjästä. Seuraavana aamuna alkoi tuntua pahalle. Hirveän pahalle. Huudatin iskelmäklassikoita ja itkeä vollotin viikon. Siis silloin kun Teemu ei ollut kotona. Vasta viikon päästä kehtasin kertoa Ellille. Se oli järkyttynyt. Ja pahoillaan. Muistan että se oli eniten pahoillaan siitä, etten ollut kertonut heti, vaan olin pitänyt kaiken sisälläni. Elli onkin hyvä ystävä. Sille pitää kertoa kaikki. Tai tuolloin ainakin piti. En tiedä onko se enää niin hyvä ystävä, kun en ole edes uskaltanut kertoa, että pidän tätä blogia. No, jokatapauksessa. Elli sanoi, että muistanko mille me on naurettu viimenen kuukausi. No muistin. Ei taas naurattanut. Melkein itketti. Oltiin naurettu Ellin entiselle poikaystävälle, kun sen uusi suhde meni karille, kun jäi kiinni naapurinsa kanssa naimisesta.... Kuinka tyhmä sitä ihminen voikaan olla? Naida nyt naapuriaan! Tai toisaalta, kuinka viisas? Tai ovela? En ikinä, koskaan ole jäänyt pettämisestä kiinni. Se on myös yksi syistä, miksi päätin lopettaa juopottelun. Nykyistä miestäni en ole (vielä) pettänyt. Ja toivon etten petäkään, kun rajoitan viinanhimoani. Ainiin, sitä naapuriani en nähnyt enää koskaan, vaikka asuttiinkin siinä lähekkäin melkein kaksi vuotta. Ja tiedän, että sekin asui. Tiesin meinaan, mikä sen auto oli. Ja aina se näkyi siinä parkkiksella töröttämässä. Ehkä se joskus katseli mua ikkunastaan ja runkkasi salaa. Ehkä ei. Mä pysyttelin ainakin jonkin aikaa visusti sisätiloissa. Kaikki tämä sekoilu ja tätä seurannut vuosien sekoilu oli tosi väärin Teemua kohtaan. Se oli mulle aina hyvä. Sitten en vaan jaksanut sitä kaksoiselämää ja otin eron. Mutta jotenkin.. se haikeus.. Kunpa edes tuoksu olisi tarttunut takkiin. Niinkuin viimekin yönä, näin unta, olin jälleen luonas, luoksesi jäin. End of story. Se oli vaan unta.

Hei!

Olen ....(LauraJennaElliNoora-AleksandraCamilla Jurvanen) ja olen alkoholisti. Tai ainakin melkein. Ainakin olen riippuvainen alkoholista. Tai minulla on siihen riippuvuussuhde. Tai ainakin minulla on siihen suhde. Kaikkine koukeroineen. Alkoholin vaikutuksen alaisena minulla on myös suhteita. Useita suhteita. Ainakin yksi illassaan. Tai ainakin joskus oli. Tai ainakin oli tarkoitus saada suhde, kun lähti baariin. No, oli miten oli. Olen lipsunut lupauksestani ja voin näin nimittää itseäni alkoholistiksi. Saakelin löysäksi selkärangattomaksi, ylikypsäksi keitetyksi parsaksi. Niillähän ei ole selkärankaa muutenkaan, joten kuvaus sopinee hyvin. Yhyy!

Olin ystävän luona yökylässä ja join liikaa. Miten saatoin tehdä sen? Hätäiseen kuukausi on kulunut minun raittiuslupauksestani ja tässä sitä taas ollaan! Ensi kesänä olen yhtä pöhöttynyt ja vastenmielinen viininlipittäjä kuin tänäkin kesänä! En tahdo! Tahdon taistella! Tahdon eroon viinan kirouksesta! Huoh. Ei tämä ole helppoa. Meillä oli vaan liian mukavaa. Ja sitten joku lesbo tuli iskemään minua!. Silloin meni maalaispitäjän tytöltä pasmat sekaisin. Se toi herkullisen, kylmän, hyvältä tuoksuvan, kullanvärisen oluen pöytään. Tarjosi, perkele. Miten siihen voi sanoa ei? Kun ei osaa muutenkaan lesbolle mitään sanoa? Miten ilmaiset, että olet täysin väärää joukkuetta kuin mitä hän luuli? Olin niin hämmentynyt, että kuvittelin, että tietenkin juomalla sen oluen. Väärä vastaus. Vaikka se oli eri joukkueesta, se olisi noudattanut tämän joukkueen tapaa ja oluen juomatta jättäminen olisi ollut oikea vastaus. No, virhe tapahtui ja join yhden liikaa. Olen alkoholisti. Tervemenoa AA-kerhoon. En sentään päätynyt yhdenillan rietasteluun naisen kanssa. Pisteet minulle! Hah! Koskaan en ole joukketta vaihtanut, enkä vaihda nytkään. Edes oluesta. (Long Island Ice Tea olisikin jo toinen juttu..)

Mä olen aina sanonut, että jokaiselle ihmiselle on joku viina. Tai drinkki. "Mä en juo viinaa, koska en tykkää siitä". Paskapuhetta!! Kaikki juo viinaa, kun löytävät oman juttunsa. Se on sitten toinen juttu, tarvitseeko sitä omaansa löytää. Jotkut ehkä elää ihan onnellista elämää vaikka eivät ole omaa viinaansa löytäneetkään. Ehkä. Isä tuppaa sanomaan, että "alkoholi on tuonut onnea ja iloa moneen perheeseen". Niin varmasti! Monia hyviä, rentoja ja hauskoja hetkiä. Istumisia ystävien kanssa. Saunomisia. Lapset nukkumaan. Kahdenkeskistä aikaa ja eroottisista virittäytymistä. Talkoita. Siinä on viinan hienouksia. Epäilen kuitenkin vahvasti, että tuohon lauseeseen liittyy paljolti ironiaa. Itse olen ainakin jo ihan täynnä ukkoni ryyppäämistä. Miten se voikin tuntua selvänä niin vastenmieliseltä touhulta? Saatika ne krapulat katsoa! Jotenkin toivoin, että sekin ymmärtäisi vähentää, kun minäkin sen tein. Paskat. Yksin tässä joudun painimaan ongelmani kanssa. Ongelmani = alkoholin vähentäminen. Kuulostaa jotenkin nurinkuriselta...Kyllä maailma on muuttunut! 

Kyllä on elämä muuttunut erikoiseksi tämän juopottelemattomuuteni myötä. Olen ehkä ollut jopa hieman masentunut. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin! Viinanjuontia seuraa masennus tai ainakin parin päivän alakuloisuus, senhän kaikki sen kokeneet tietää. Joten järkeni mukaan minun pitäisi olla paremmissa sielun voimissa nyt, kun olen vähentänyt. Mutta ei. Tuntuu että elämästä puuttuu jotain. Tunnen oloni ulkopuoliseksi. Ihmekös tuo, minulta on viety rakkain harrastukseni.. Ei minua silti harmita. Parempaan päin tässä mennään kun vaan alkushokista toivutaa .

Toissaviikonloppuna oli taas yhdet synttäribileet. Tunsin oloni todella outsideriksi. Lipitin limsaa ja sain poistuttua flunssaani tekosyynä käyttäen melko pian. No ei se oikeastaan tekosyy ollut, olin ollut todella kipeäkin pari päivää. Kotona otin rommitotin lääkkeeksi. Kyllä se mukavasti hengittämistä helpotti. Pakko ehkä myöntää, etten ajatellut ihan tällaista, kun tein tämän raittiuslupaukseni. Kuvittelin, että olisin ollut vielä enemmän raittiina. Nyt on ollut kaikenmaailman juhlia joka viikonloppu ja on ollut melkein pakko (no ei oikeasti ole mikään pakko) ottaa vähän, eli ne kaksi, kolme alkoholijuomaa. Tuo rommitotin juominen oli melko turhaa. Olen hieman pettynyt itseeni. Ja kuitenkin samaan aikaan ylpeä. Minulle riittää ne muutamat juomat, kun on jotkut juhlat. Tänä viikonloppuna olisi tehnyt mieli vielä muutamaa. Mutta päätökseni piti. Vain kolme. En ollut yhtään humalassa, mutta tiesin, etttä jos annan lipsahtaa edes sen neljännen verran, olen ongelmissa. Sitten olen omasta mielestäni luuseri ja ennenkaikkea, saan päähäni vaikka juoda vielä yhden lisää.

Niin, tänä viikonloppuna lähdin porukan mukana baariin. Täytyy sanoa, että olisin maailman surkein baaritarjoilija. Minusta kaikki olivat niin humalassa, etten olisi myynyt kenellekään enää mitään! Aivan järkyttävää selvinpäin seurata ihmisten toilailuja! Etenkin mieleeni jäi yksi tuttu mies, joka olisi kovasti halunnut jutella kanssani. Valitettavasti hän ei kyennyt enää muodostamaan yhtään lausetta. Hän sanoi vain sanan sieltä, toisen täältä, aivan irrallisina toisistaan. Ja sitten katsoi minua kysyvästi. Olen ollut itsekin samassa tilanteessa, tiedän. Juuri niissä kesäjuhlissa, joiden jälkeen päätin lopettaa vuodeksi dokaamisen, en ollut enää saanut lauseita muodostettua. Elli kertoi. Ja yhdellä mökkireissulla Katri oli sanonut minulle, että "Hei, jos sä et voi enää puhua, niin onko sun pakko juoda vielä?". Ilmeisesti. Ainahan voi vaan kuunnella! Tosin siitäkään ei taida tuossa kunnossa jäädä mitään muistijälkeä..

Tuosta itsensä lääkitsemisestä vielä. Vietin kerran välivuotta ja lähdin Lappiin. Sain siellä aivan hillittömän sitkeän flunssan. Kun mitkään tropit ei tuntuneet auttavan, päätin lääkitä itseäni rommilla. Töitähän me tehtiin siellä ainakin 5 päivää viikosta ja bailattiin siinä samalla ainakin neljä päivää viikossa. Rommin avulla. Missään nimessä en tahtonut jäädä yksistäkään bileistä paitsioon. Töissä oli aina krapula. Mutta se ei muka haitannut. Kerran oksensin töissä pelkän kahvin hajusta, silloin luulin etten selviä, mutta siitä tuli tietenkin yksi hauskimmista työpäivistä.Sitä kuuluisaa "kissaa" heiteltiin suusta suuhun ja naurettiin itsemme kipeiksi. Pomo ei ehkä tykännyt. Keväällä olin aika huonossa kunnossa. Kolme kuukautta pelkkää juopottelua takana. Moneen viikkoon en nukkunut, sydän hakkasi ylikierroksilla ja rytmihäiriöillä. Kausi loppui juuri, kun terveyteni olisi pettänyt lopullisesti, luulen. Näin jälkeenpäin vaan en koskaan muistele näitä huonoja hetkiä, muistan vain kaikki hauskuudet ja ilonpidon. Voi pojat, eläisin sen ajan milloin tahansa uudelleen.

Ei kaikki krapulat ole muuten pahoja. Joissakin krapuloissa sitä on aivan voittamaton olo. Ja toisissa krapuloissa on hirmuhauskaa. Siihen ei tarvita kuin toinen krapulainen joka on samalla tajunnan tasolla kanssasi. Vitsiksi riittää se yleinen "kissa". Sitten nauretaan vedet silmissä puoli tuntia, kunnes toinen sanoo toisen "kissan". Kuten kerran Ellin kanssa, kun maattiin krapuloissamme mun kämpillä. Mä oksentelin taas kurkkuni turvoksiin ja pääni räjähdyspisteeseen, kun Elli kysyi, että jos saisin valita nyt kaikista maailman ruuista jonkun, niin mitä ottaisin. Mietin pitkään ja hartaasti. Oikeasti ei tehny mieli yhtään mitään. Sitten tuli mieleen yksi ainut asia, mitä oisin voinut kuvitella suuhuni laittavani. Vastasin "melonin". Naurettiin varmaan tunti! Elli oli ajatellut kaikki pitsat, hampparit ja kebabit läpi ja mä tahdoin vain melonin. Tämänkään hauskuutta ei pysty tässä edes viidesosaa välittämään, siihen tarvitaan vain se hurja, hulvaton fiilis, minkä vain krapulassa saa. Edes humalassa ei tuommoisia fiiliksiä tule.

Vähän aikaa sitten tuli televisiosta Medusan verkko. Ah, ihana Matt Damon! Siitä tulikin mieleeeni yksi krapuloistani, jolloin olin aivan pitelemätön ja maailma söi käsistäni. Se tapahtui naapurikaupungin kalamarkkinoita seuraavana päivänä. Olin juuri päässyt baari-ikään. Ellin kanssa haluttiin vähän vaihtelua ja lähdettiin naapurikaupunkiin juopottelemaan. Siidereitä ei tainnut siihen aikaan vielä olla, mutta jotain Code-juomia kylläkin. Makeita, maustettuja litkuja. Lipitettiin niitä alkujuomiksi. Hyvin maistuivat! Joku kaveri lähti heittämään meitä, matkaa kun oli se parikymmentä kilometriä. Pohdittiin, että tullaan sitten taksilla takaisinpäin.

Väkeä oli liikenteessä paljon. Varmaan koko kaupunki ja osa naapuripitäjistäkin, kuten me. Tanssittiin, juopoteltiin ja tanssittiin. Ihanat mustat korkkipohjakengät oli jalassa. Muistan että mulla oli ainakin kolme potentiaalista miestä kiikarissa. Ja sitten oli yksi Matt Damonin näköinen mies. Jossain vaiheessa oltiin meikkejä korjailemassa vessassa kun valitin Ellille että kaikki kolme potentiaalista miestä olivat kadonneet. Muistan kun se katsoi mua ja sanoi huoletta, että ota sitten se Matt Damonin näköinen. Ilahduin tästä hyvästä suunnitelmasta ja päätin toteuttaa sen. No eihän siihen paljon tarvittu, mies viihtyi tanssilattialla yhtä hyvin kuin minäkin, vähän keikuttelin peppua ja se oli siinä. Kyllä tuommoisissa 18-kesäisissä on vielä sitä viehätysvoimaa roppakaupalla, jopa minulla oli. Valomerkin jälkeen pussailtiin porttikongissa. Mietin että pitäisi päästä kotiin, Ellikin oli kadonnut ja luulin että se oli jo tilannut taksin ja häipynyt. Mies tietenkin ehdotti, että voisin mennä heille yöksi. Vannoin ja vakuutin sitä, että muhun et sitten koske, jos tulen. Kiltti mies, piti sanansa kun uskaltauduin hänen kämpilleen.

Aamulla sanottiin heipat ja lähdin kohti keskustaa. Pähkäilin, että bussikin tästä kyllä menisi. Sitten yhtäkkiä iski se voittamaton krapulafiilis. Päätin, että minähän en mitään bussia ota!  Minä kävelen grillille ja otan sieltä kyydin. Piste. Tiesin vain, että näin on tapahduttava. Mua ennen oli joku mies ja poika ostamassa jäätelöä. Pieksin suutani minkä kerkesin, naureskelin ja olin iloinen ja hohhailin kun menikin ilta pitkäksi ja oisi bussia odotettava vielä. Ostin jotain juomista. Grillin pihalla mies ja poika istuivat autossa ja huikkasivat minulle että kyllä sä pääset meidän kyydissä, samaan suuntaan ollaan menossa.. Hahaa! Mä olin liekeissä. Olin 18 vuotta, elämä edessä, ihan pitelemätön ja hillitön. Maailma kumarsi mulle. Se oli varmaan elämäni huippuhetkiä. Mitä vain päätinkin, näin tapahtui. Tai ainakin sain sen kyydin.

Lauantaina oli kaverini synttärikemut. Mietin jo etukäteen strategiaa tästä selviytymiselle. Oli hyvin viisasta ensinnäkin mennä juhliin melko myöhään, vasta kahdeksan pintoihin. Juomakseni valitsin yhden 2% tuotteen, jota ei siis edes lasketa alkoholiksi, mutta joka kuitenkin näytti oluttölkiltä. Lisäksi join yhden onnittelumaljan. Eikä edes tehnyt mieli juoda muuta! Oltiin lähdössä vielä illaksi yhteen konserttiin, joten lupasin itselleni että siellä voin ottaa ne pari siduani.

Mulla ei varmaan koskaan ole ollut noin hauskaa kyseisellä konserttipaikalla! Ymmärsin kaiken mitä tapahtuu ja pystyin keskustelemaan ihmisten kanssa. Eikä tarvitse hävetä jälkeenpäin, että sillekin menin sanomaan sitä ja tätä. Ei tarvitse hävetä, että menee juttelemaan ihmisille, joille ei edes välttämättä selvänä tahtoisi jutella. Näin kun usein päissään käy. Olin myös yllättynyt, miten paljon ihmiset tönivät toisiaan humalassa, miten ärhäköikse he käyvät jos oma juoma kaatuu ja miten vähän he välittävät jos toisen juoma kaatuu, saatika että kukaan välittäisi siitä, jos tyhjä tuoppi putoaa lattialle ja lasinsirpaleita leviää joka paikkaan. Näin sen tyypinkin jonka kohtaamista olen töissä jännittänyt ja ihan suotta. Ei mitään kuittailua. Luojan kiitos.

Krapulan sain silti, kahdesta siideristä. Kyllä suuri osa siitä tunteesta on myös unen puutetta ja päässä jyskyttävää musiikkia. Itse en saa humalassa nukuttua kuin pari vaivaista tuntia ja näköjään unien huonontajaksi riittää myös muutama tuoppi. Mutta eihän tämä "krapula" ollut tietenkään mitään verrattuna oikeisiin krapuloihin. Lauantaina ajelin sitten autolla ja kuuntelin radiota. Sieltä tuli se joku renkutus, jossa lauletaan jotenkin että "Muille se on viikonloppu, meillä menee koko loppuviikko.. taidanpa ottaa lehtipihvin sijasta kaljaa jne." Heti mieleen tulvi ainakin 10 muuta samantyyppistä juopottelua ylistävää laulua. Aiemmin olen suorastaan fanittanut näitä lauluja. Nyt mieleen hiipi vain ajatus, että mikä meitä suomalaisia vaivaa? Miksi juopottelua on näin paljon ylistettävä? Miksi juopottelu on olevinaan niin hienoa, kun totuus on useasti hyvin toisenlainen? Miksi meidän kulttuurissa palvotaan tätä itsensä tuhoamistapaa? Voi luoja, en ole ollut vielä kuukauttakaan "raittiina" kun minusta on tullut jo saarnaava mummeli.